Naismäkihyppy Suomessa

Mäkihyppy, kuten niin monet muutkin urheilulajit, on alkanut miesten lajina. Naismäkihyppääjä on edelleen melkoinen kummajainen ja harva osaa suoralta kädeltä ilman hakukonetta nimetä yhtään naismäkihyppääjää.

Voiko naisten mäkihypystä tulla uusi hitti, mediaseksikäs urheilulaji? Miksei, sen tekivät jo naisjääkiekkoilijat – mieskollegoihin tympääntyneet katsojat seurasivat innokkaina naisten menestymistä viimeisissä arvokisoissa.

Suomalaiset naismäkihyppääjät

Tilastojen valossa Suomessa naishyppääjät ovat erittäin marginaalinen ryhmä. Esimerkiksi miesten SM-kilpailuja on järjestetty yli sadan vuoden ajan. Naisten SM-kisoja on järjestetty kolme kertaa. Lajin harrastajat ovat olleet aikaisemmin niin harvassa, että kansallisia kisoja on ollut mahdotonta järjestää. Nyt harrastajia ja osallistujia kilpailuihin on vähitellen alkanut löytymään.

Julia Kykkänen uranuurtajana Suomessa

Suomalaisten mäkihyppääjänaisten kärkinimi on nuori Julia Kykkänen. Häntä on kuvailtu mäkihypyn Minna Canthiksi tai Tarja Haloseksi. Joka tapauksessa Kykkänen on edelläkävijä, tien näyttäjä, uranuurtaja. Ensimmäinen laatuaan.

Julia Kykkänen on harjoitellut mäkihyppyä isänsä valmennuksessa pienestä pitäen sitkeästi. Kärsivällisen harjoittelun hedelmistä päästiin nauttimaan ensimmäisen kerran vuonna 2008, kun Kykkänen osallistui ensimmäisenä suomalaisnaisena Zakopanessa järjestettyihin nuorten MM-kilpailuihin.

Seuraava meriitti Kykkäsen listalla on ensimmäinen naisten SM-mitali mäkihypyssä vuonna 2011. Samana vuonna järjestettiin ensimmäinen naismäkihyppääjien Maailman Cup -osakilpailu, jossa Kykkänen sijoittui hienosti 14. Kaikkiaan Julia Kykkänen on osallistunut noin 80 MC-osakilpailuun ja sijoittunut kaksi kertaa kolmanneksi. 2014 Kykkänen oli kokonaistilastossa 9. naisten mäkihypyn Maailman Cupissa.

Arvokisoissa Julia Kykkänen on sijoittunut kohtalaisesti. 2013 MM-kisoissa sijoitus oli 10. ja Sotsin Olympialaisissa 2014 hän saavutti 17. sijan. Sotsissa Julia Kynkkänen oli ensimmäinen suomalainen mäkihyppääjä Olympialaisissa.

Mäkihypyssäkin törmätään ennakkoluuloihin

Vaikka monet asiat ovat muuttuneet yhteiskunnassamme esimerkiksi viimeisen 60 vuoden aikana, niin lasikatto naisten ja miesten maailmojen välillä on edelleen olemassa. Esimerkiksi naismäkihyppääjää ei pidetä uskottavana – tai kovinkaan kiinnostavana itse urheilulajinsa johdosta. Menestynein suomalainen mäkihyppääjä Julia Kykkänen on kertonut, että erityisesti uransa alussa hänen oli itse johdateltava toimittajia kysymään mäkihypystä.

Valtakunnallisella tasolla naisten mäkihyppyä ei pidetä kiinnostavana. Sama pätee esimerkiksi naisten lumilautailuun. Se kiinnostaa merkittävissä määrin ainoastaan näiden naisurheilijoiden kotipaikkakunnilla. Esimerkiksi Kuusamossa Enni Rukajärven kotikulmilla naisten lumilautailu on suositumpaa, jos verrataan vaikka Jyväskylään tai Ouluun.

Ennakkoluulot ja lajin huono tunnettuus vaikuttavat käytännössä tukijoiden ja sponsoreiden hankintaan. Jos jokin laji on suuressa nosteessa, on sen harrastajien helpompaa löytää itselleen sponsoreita, joiden turvaaman rahoituksen avulla kilpaurheilu huipulla taloudellisesti mahdollista. Tästä syystä esimerkiksi naismäkihyppääjä Julia Kykkänenkin pitää meteliä omasta tekemisestään. Lajin tunnettuuden lisääminen auttaa yksittäistä urheilijaa, jonka kasvoilla julkisuus tulee. Samalla se kuitenkin hyödyttää kaikkia muitakin kilpasisaria ja jopa lajiliittoa. Hype on urheilurahoituksen kannalta erittäin hyvä asia.

Naiset miesten sarjassa

Kun naisille ei vielä ollut omaa sarjaa MM tai SM -tasoilla, saattoivat innokkaimmat naishyppääjät hypätä miesten sarjassa. Menestynein esimerkki tästä on suomalainen Tiina Lehtola, joka on ainut suomalainen nainen, jonka hallussa on ollut mäkihypyn maailmanennätys. Tiina Lehtola on sittemmin tullut tunnetuksi jalkapalloilijana, mutta nuoruudessaan hän kilpaili 16-vuotiaaksi asti mäkihypyssä poikien sarjoissa. Vuonna 1981 Lehtola rikkoi ensimmäisenä naisena 100 metrin rajan, kun hän hyppäsi Rukan suurmäessä ennätystuloksin 110m.

Myös toinen merkittävä meriitti löytyy suomalaisten mäkihyppääjänaisten historiasta. Vuonna 1998 järjestettiin epäviralliset MM-kilpailut naismäkihyppääjille ja suomalainen Heli Pomell voitti kilpailun. Vaikka kisa olikin luonteeltaan epävirallinen, pidetään Pomellia Kykkäsen edeltäjänä eli lajin varsinaisena ensimmäisenä pioneerina.

Pomell harjoitteli Kuopiossa poikien kanssa. Harjoituskavereihin kuului mm. Matti Happonen ja lapsuuden idoli oli Toni Nieminen. Pomellkin kertoo taistelleensa ennakkoluulojen kanssa, mutta kertoo epäluulojen hävinneen, kun pystyi näyttämään pärjäävänsä. 1990-luvulla kansainvälisissä kisoissa poikien ja miesten sarjoissa kiersi mukana aina muumia naisia kisaamassa, Pomell oli yksi heistä.

Kansallisten ja kansainvälisten menestyjien eroja

Olympialaisissa naisten mäkihyppy on ollut mukana vuoden 2014 Sotsisin kisoista lähtien. MM-kisoja naisten mäkihypyssä on järjestetty virallisesti vuodesta 2009 lähtien. Virallisissa kisoissa Julia Kykkänen on ollut ensimmäinen osallistuja. Lisäksi suomalaisia nimiä naismäkihypyssä ovat nykyisin Susanna Forsström ja Jenny Rautionaho.

Kansainvälisellä tasolla kukaan ei ole pystynyt ottamaan mitalia kahtena perättäisenä vuotena. Tasoerot nuorella lajilla ovat vielä hurjia. Tässä mittakaavassa on siis aika hyvin, että Julia Kykkänen on voittanut kolmesta mahdollisesta suomenmestaruudesta kaksi. On huomioitava, että SM-kisat naisille järjestetty vasta kolmesti.

1990-luvulla Heli Pomellin hypätessä mäkeä poikien seassa Suomessa ei tainnut olla samaan aikaan muita hyppääjiä. Nyt lajin harrastajien määrä tyttöjen keskuudessa on kasvusuunnassa. Tällä hetkellä Suomesta löytyy jo 30 harrastajaa. Kansainvälisellä tasolla ensimmäisinä kisavuosina huippunimiö oli maksimissaan viisi, nykyisin huippuhyppääjiä saattaa olla jo noin 15.

Lajin harrastajien keskuudessa ja erityisesti pienessä Suomessa rohkeus korostuu. Täytyy olla ensinnäkin konkreettisesti rohkea noustessaan torniin ja hypätessään alas, mutta täytyy olla myös henkistä rohkeutta olla erilainen. Suomalaiset ovat vielä kaukana kansainvälisestä tasosta, mutta ilman uusia harrastajia kansainvälistä huippua ei ikinä saavuteta. Toivotaan siis, että tulevilla sukupolvilla on rohkeutta yrittää yhä uudelleen ja uudelleen.